Päivän pähkinä

Eräs ehdottomista suosikkipuistani kotipihalla on tämä mantsurianjalopähkinä (Juglans mandshurica). Se on kasvanut tuossa pihan kulmalla jonkun kymmenen, viisitoista vuotta ja lihonut oikein komeaksi, leveäksi puuksi.


Pähkinän lehtimassa on aivan valtaisa, tässä näkyy neljä lehtikasaa,jotka on raavittu kasaan ainoastaan pähkinän alta. Seassa on luonnollisesti myös pähkinöitä, puu on tehnyt joka vuosi runsaasti pähkinöitä. Ne ovat kuulemma syötäviä, mutten tiedä kelpaavatko ne esimerkiksi oraville. Tosin täällä on liikkunut viime vuosina sen kokoluokan orava, jonka voisi kuvitella viihtyneen pähkinäpuussa vähän enemmänkin. Harmi kyllä, yhdestäkään aidan taakse viskelemästäni pähkinästä ei ole toistaiseksi lähtenyt versoamaan uutta puuta. Pitäisi kai joskus ottaa ihan ruukkuun kokeiltavaksi, voisiko niitä kasvattaa itse. Sitten meiltä saisi jalopähkinän taimia vaikka miten paljon! Vinkkejä otetaan vastaan.

Kevätkukkaset

Jos ei olisi kevätkukkasia, voisi käydä niin hassusti, ettei tulisi kevättäkään lainkaan. Kevään ensimmäinen killa on aina merkittävä löytö, aikaisimmat löytyvätkin aika usein aurinkoisilta seinustoilta, joista yksi osuu sopivasti etupihalle heti ovien viereen. Siinä oli alunperin kukkapenkki, mutta nyt seinän viereen on rajattu kaistale kivituhkalla. Koska pohjatöitä ei ehkä tehty ihan niin huolella kuin olisi pitänyt, on sieltä kivituhkan alta tiensä maanpinnalle löytäneet killat.

Pihasta löytyy useampaa sorttia kevätkukkasia. Ylhäällä kuvassa näkyvä on se, mitä me nimitämme killaksi eli idänsinililjaksi, mutta kirjan mukaan idänsinililja on vähän toisennäköinen. Niitäkin medän pihassa on. Kuvan kukkasta en ole tunnistanut, paljon se on samanoloinen killan kanssa, liekö jotain sukua? Niiden lisäksi löytyy sini-valkokukkaista posliinihyasinttia, joka kukkiin samaan aikaan.
Killat ovat levinneet pitkin nurmikkoa ja niitä löytyy jo vähän pihan ulkopuoleltakin satunnaisista paikoista. Ja mikäs on levitessä, meille se sopii!
Killojen kanssa aikaisimpia kukkijoita ovat sinivuokot, joita löytyy talonpäädystä edelleen, vaikka luulinkin niiden jo hävinneen. Niitä ei ole paljon, muutaman kukkasen ja lehden löysin tänä vuonna. Jos oikein muistan, sinivuokkotupas on siirretty meidän metsästä pihalle joskus vuonna kivikirves ja nuijasota. Alkuperäinen tupas lienee hävinnyt, mutta on onnistunut leviämään vähän.
Sinivuokoista seuraava on nurmikolla itsekseen viihtyvä valkovuokko. Liekö sekin alunperin istutettu jostain, mutta valkovuokkoja kasvaa paljon luonnossakin tässä lähellä. Parhaissa paikoissa on oikein valkoisena mattona niitä.

Myöhäisempiä kukkijoita ovat keltaiset narsissit, keltaiset parvitulppaanit ja muutama punainen tulppaani, sikäli jos myyrät eivät ole syöneet sipuleita talven aikana. Elämme jännittäviä hetkiä.

Jos sitä joskus viitsisi, istuttaisi pihaansa näsiää, helmililjaa (olen melko varma, että niitä on joskus ollut, mutta kadonneet sittemmin), lumikelloja ja sitten noita pikkuruisia keltaisia, joiden nimeä en tiedä, mutta kuva löytyy alta.


Niin ja sitten tietenkin kaikenlaisia tulppaaneja lisää, niitä sellaisia melkein mustanpuhuvia ja ripsureunaisia ja vaaleanpunaisia ja keltaisia ja vaikka minkä värisiä ja muotoisia tulppaaneja... Sitä viitsimistä odotellessa.

Myyrät penteleet!

No ei ole varmaan uutinen, että meilläkin on myyriä. Niitä taitaa olla tänä vuonna aika monessa pihassa ja puutarhassa. Ylläoleva kuva on otettu huhtikuun alussa, jolloin alkoi nurmikkoa paljastua vähitellen lumen alta. Tässä vaiheessa tuhojen perusteellisuus ei ole vielä selvinnyt vaan kasat ovat armeliaasti lumen alla.
Onhan meillä ollut myyriä aina. Aiemmin vain niiden kanssa on ollut jonkinlainen yya-sopimus, ne ovat tonkineet vain talon sivusta eivätkä kovin paljon sieltäkään ja ovat saaneet olla pääsääntöisesti rauhassa. Tänä vuonna ne vihulaiset ovat kuitenkin siirtyneet talon sivulta ihan etupihalle, suoraan keittiön ikkunan alle ja muualle näkösälle ja jälki on kuin kyntöauran jäljiltä. Paitsi ettei niin siistiä. Se on selvä sodanjulistus!

Kiroilin hartaasti mielessäni, ettei navetanvintiltä löydy enää vaarin vanhaa Solifer-mopoa, jos se olisi ollut käyntikuntoinen, siitä olisi saanut letkulla sopivasti häkää ja hiilidioksidia tunneleihin. Koska myyriä ei saa enää myrkyttää, on turvauduttava muihin karkotteisiin tai loukkuihin. Naapuri tuossa ohjeisti, että heillä myyrät kiersivät loukut kaukaa, mutta kaupasta saa karkotetta, jonka kuitenkin voinee melko tehokkaasti korvata itsekin tunkemalla suuaukkoihin jotain voimakkaanhajuista. Kanankakka ja valkosipuli mainittiin ainakin.
Etsiskelin netistä lisää vihjeitä ja kaikenlaista haisevaa voisi ainakin kokeilla. Mielessäni välkkyi jo varsinainen tapposekoitus, jossa olisi kahvinporoja, valkosipulia, sitruunaa, luraus pikiöljyä, vanhaksi mennyttä parfyymia ja kolme päivää saappaissa hikoilleet sukat.
Aloitin karkoittamisen kuitenkin tuhkalla, jota on talven aikana saunanpesästä kertynyt. Netistä luin ohjeet, että myyrät eivät pidä tuhkastakaan, hienojakoinen pöly menee sieraimiin ja silmiin. Nakkelinkin tuhkaa jo useammalle suuaukolle tuossa jokin aika sitten, mutta tuhkaa ei ollut tarpeeksi. Tehosta en osaa vielä sanoa muuta kuin että ei ole tullut uusia kasoja maisemiin, joten ehkä se jotain on tehnyt.

Vielä olisi vain se ongelma, että kun nurmikko on täynnään multamöykkyjä, niin miten sitä uskaltaa meidän hienolla ja ah niin nirsolla ruohonleikkurilla ajaa, kun se aika tulee?

Ja toisaalta, ei mitään niin pahaa ellei jotain hyvääkin: luin puutarhalehdestä artikkelin nurmikon ilmastoinnista, mitä meillä ei ole koskaan harjoitettu. No, onpahan nyt ainakin kunnon ilmanottoaukot nurtsilla!

Mistä kaikki alkoi?

Jos puutarhasta puhutaan, niin se sai alkunsa kaiketi vuonna 1933 tai joskus silloin, kun mummu meni naimisiin vaarin kanssa ja muutti vaarin kotitilalle Nurmijärven Raalan kylään. Oma talo rakennettiin ja mummu on aina ollut kaiken kauniin ja hyödyllisen perään, joten puutarha oli selvä juttu. Niistä ajoista on tultu monen mutkan kautta tähän.


Tämä blogi sai puolestaan alkunsa selatessani vanhaa puutarhalehteä, jossa puhuttiin puutarhablogeista. Aluksi ajattelin lisääväni puutarhajuttuja henkilökohtaiseen blogiini, mutta näin sitten paremmaksi perustaa oman blogin. Ikuinen tämä blogi ei ole, tämä tulee todennäköisesti syksyllä unohtumaan, koska muutan takaisin Tampereelle. Mutta onhan tässä loppukevät ja koko kesä aikaa blogata ahkerasti.

Minulle tämä piha on lapsuuden piha, täällä on kaikki penskavuodet leikitty siskon kanssa, nypitty äidin ohjaamana rikkaruohoja porkkanapenkeistä ja syöty mummun kanssa omenoita. Olemme siskon (ja mummun) kanssa jonkin sortin puutarhaintoilijoita, mutta jos haluat nähdä kauden muotikasveja, satoja lajeja ja lajikkeita, täydellisen nurmikon ja muuta, mitä kutsuisin termillä "fancy", niin sitä täältä ei löydy. Meidän puutarhurointi on varsin laiskaa ja suuria muutoksia välttelevää, me kutsuisimme sitä järkeväksi, joku muu silkaksi leväperäisyydeksi. Mutta toisaalta: meillä ei ole tarvetta päteä puutarhamme kanssa. Se on mikä se on. Mikä se sitten on, se selvinnee tulevista päivityksistä.